Paljasjalkainen espoolainen
Synnyin huhtikuussa 1970 ja elämäni kaksikymmentä ensimmäistä vuotta asuin Vermontiellä (nyk. Vermonrinne) sen seudun ainoassa kerrostalossa. Y-vakuutuksen omistamassa talossa oli kolmisenkymmentä asuntoa viidessä rapussa ja futiskentän kokoinen takapiha, jossa naapuruston lapset saivat pelata, snepata ja leikkiä kirkkistä.
Ensimmäiset kaksi kouluvuotta kävin Pajamäen parakkikoulussa ennen kuin Perkkaan ala-aste valmistui. Perkkaalle pieni kolmasluokkalainen pääsikin sitten mukavasti Monikonpuron yli lankkua pitkin nykyisen Vermonnityn asuinalueen kohdilta.
Seuraava koulu oli Mäkkylä, jonne perkkaalaiset siirtyivät neljännelle ja viidennelle luokalle. Koulumatka muuttui vielä astetta jännemmäksi, tällä kertaa oikoreittiä kuljettiin junaradan yli spurtaten ja silloisen TVL:n varikon aidan yli kiiveten.
Olen asunut Mäkkylässä, Lepuskissa, Kartsissa ja nyt Rastaspuistossa. Koulua kävin myös Perkkaalla. Siihen aikaan Leppävaara oli niin pieni, että kaikista ala-asteen kouluista tultiin samalle yläasteelle. “Colditzissa” oli sitten koko lepuskilaisten ikäluokka kolmessa luokassa, ja kaikki tiesivät toisensa vähintäänkin nimeltä.
Peruskoulun jälkeen kävin Leppävaaran lukion ja kirjoitin keväällä 1989. Muutaman vuoden armeija-, työ- ja koulusäätöjen jälkeen palasin vielä yhteen edesmenneeseen leppävaaralaiseen opinahjoon eli Kauppaoppilaitokseen, missä suoritin YO-merkonomin tutkinnon markkinointilinjalla.
Yrittäjä parinkymmenen vuoden ajan
Minusta tuli yrittäjä vuonna 2002 kun silloinen työantajani meni nurin. Perustimme työparini kanssa kahden hengen mainostoimiston palvelemaan jo olemassa olevia asiakkaita. Välillä työllistimmekin jonkun muun, mutta kuten tässä maassa kovin helposti käy, tuli taantuma ja jouduimme lopettamaan toimintamme. Jonkin aikaa kokeilimme neljän hengen yritystä, mutta kun aloin odottamaan ensimmäistä lastani, päätin lähteä hakemaan oikeita töitä.
Sen seurauksena minusta tulikin pakkoyrittäjä. Kävin nimittäin ensin työvoimatoimistossa kertomassa, että etsin töitä ja lapsi tulossa (ja muutto isompaan asuntoon Postipuuntielle edessä), saisinko mahdollisesti työttömyyskorvausta sillä välin kun haen työpaikkaa. Vastaus oli: “tule uudestaan neljän kuukauden kuluttua”. Eli ei auttanut muu kuin perustaa toiminimi ja aloittaa taas tyhjältä pöydältä.
Lapset ja nuoret ovat ainoita joilla on merkitystä
Olen kahden alakouluikäisen pojan yhteishuoltajaisä. Rakastava, reilu, varmaan joskus vaativakin. Omien ja kymmenien muiden lasten arjessa olen mukana myös FC Kasiysin P10-ikäluokassa isävalmentajana. Ja tietysti kuljettajana, kannustajana ja kustantajana.
Itse olin suhteellisen kiltti poika, vaikka jälki-istunnoissa vietinkin ihan kärkipäähän sijoittuvia aikoja enkä muutenkaan vältellyt tappeluita tai muita koiruuksia. Sen verran olen “perkkaalaisena” kokenut lähiönuoren elämää, että tiedän sen yhteisöllisyyden hyvät ja huonot puolet.
Minulla ei ole varaa jeesustella yhdenkään nuoren tekemisistä, eikä varsinkaan heittää sitä ensimmäistä kiveä. Haluan olla auttamassa lapsia ja nuoria harrastamaan ja saamaan mahdollisimman paljon mielekästä tekemistä, ettei yleiselle hölmöilylle jäisi aikaa tai edes tarvetta.
Meidän aikuisten ainoa merkityksellinen tehtävä on luoda lapsille riittävän hyvät edellytykset pärjätä elämässä – ja kasvaa aikuisiksi, jotka pitävät puolestaan huolta sitten seuraavasta sukupolvesta.
